Tobaillen!

Vaikka reissaaminen paikasta toiseen on todella avartavaa ja mahtavaa, on se myös melko raskasta. Oli siis tarvetta pienelle rentoutumiselle. Penangin jälkeen suunnattiin okulaarimme takaisin Indonesiaan, Sumatran saarelle. Lentomme saapui illalla Inodonesian neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, Medaniin. Otettiin halpa guest house läheltä lentokenttää, joka kustansi vajaat kolme egeä per ukko. Hyvää ja halpaahan ei ole keksittykään. Aamulla klo 05:00 sadan metrin päässä sijainnut moskeija hiveli korviamme tuolla ihanalla muslimien ulinamusiikilla!

Aamulla sitten enemmän ja vähemmän levänneenä otettiin tila-auto meille neljälle Parapatin kaupunkiin hintaan 350 000 rupiaa eli aika tasan 25 euroa. Parapat on siis kaupunki, josta kulkee lauttayhteys Samosirin saarelle Toba-järvellä. Automatka kesti viisi tuntia, joten 6,25 euroa per anneli omassa ilmastoidussa autossa ei ollut ollenkaan paha hinta, huomioiden, että ukkeli ilmeisesti ajoi putkeen saman matkan takaisin Medaniin. Matkalla pysähdyttiin pienessä kaupungissa, jossa olimme jonkinasteinen nähtävyys. Mikan käytyä yhden koulun pihassa paikalliset kakarat tulivat porukalla ihmettelemään tuota valkonaamaa ja poseerasivat kovasti valokuvattaessa. Osa paikallisista tosin arastivat ja poistuivat nopeasti paikalta, jos heille yritti jutella.

Perillä Parapatissa meitä odotti satamassa Baddi (tai Buddy), joka ohjasi meidät lautalle ja tarjosi asumusta. Paikat nähtyämme olimme myytyjä. Paritalo meille neljälle Toba-järven rannalla kustansi kolme euroa yöltä per jamppa. Toba on siis asuntojen kannalta paljon edullisempi kuin Bali. Jo ehti lauttamatkalla Toba vakuutti meidät kauneudellaan ja vehreydellään. Eiköhän täällä viisi yötä huoletta rentoudu.

Lauttamatkalta

Meidän asumuksen pihapiiriä

Aloilleen asettumisen jälkeen käyskenneltiin vähän Tuk Tukin kylässä, jossa majapaikkamme sijaitsi. Illalla tutustuttiin pariin paikalliseen Baarinpitäjään, jotka kertoilivat missä kaikkialla Samosirin saarella kannattaa käydä. Aamun nukkumiset pilannut muslimiulina kuitenkin painoi sen verran, että suunnattiin aikaisin koisimaan.

Tuk Tukin kylää

Seuraava päivä tarjosi sitä mitä olimme hakeneetkin. Pelkkää loikoilua tuon ihanasti liplattavan järven liepeillä. Tulipa pulahdettua aamulla ensimmäistä kertaa tuohonkin jorpakkoon ja ihaninta oli kun tällä kertaa vesi ei ollut silmiä kirvelevää suolaista merivettä vaan makeaa järvivettä. Kyllä virkisti. Tuntui kuin kaikki matkan synnitkin olisivat huuhtoutuneet pois. Maisteltiinpa terassin viereistä palmupuusta hieman kookostakin. Kuinka saisin rikki kookospähkinän? Maahan paiskaaminen ja muukaan heittely ei tuottanut tulosta, joten haettiin majapaikan keittiöstä kunnon lihaveitsi niin johan päästiin maistelemaan kookosmaitoa ja itse lihaakin.

Kun yksi päivä oli latailtu akkuja oli aika hieman nähdä Samosirin saarta hieman paremmin. Vuokrattiin siis skootterit 60 000 rupialla päiväksi eli euroissa hintaa tuli noin 4 egeä ukkoa kohden. Siitä sitten alkoi ehkä tämän reissun raskain ja ikimuistettavin kokemus... Alkumatka sujui hyvin. Ajeltiin rantaa myöden ja käytiin parissa hieman pienemmässä kylässä ihmettelemässä muun muassa ikivanhoja kivisiä tuoleja. Noin kolmessa tunnissa oltiin oltiin saaren toisella puolella (Samosir on siis noin Singaporen kokoinen saari). Meillähän oli mukana myös kartta, joka tosin oli printattu A4-paperiarkille ja siitä pystyi hahmottamaan korkeintaan suurimpien kylien sijainnit. Toiselta puolelta saarta oli tarkoitus ajaa koko saaren läpi suoraan takaisin Tuk Tukin kylään. Kartalla matka näytti lyhyeltä, samoin tiet selkeiltä. Matka saaren läpi alkoi jyrkähköllä nousulla Sumatran suurimman kylän ylle. Maisemat olivat mahtavia.


Noustiin vielä ylemmäs ja maisemat järvelle vain paranivat. Mieli oli virkeä ja ihmetyksestä positiivinen. Päästiin lopulta yhteen kartassa näkyvistä kylistä. Oltiin siis vielä kartalla. Sisämaasa riisipellot ja muu maalaismaisema hellivät jälleen silmiämme kauneudellaan. Matkalla paikalliset moikkailivat ja halusivat tulla haastelemaan. Heiteltiin vauhdista paikallisille kakaroille ylefemmojakin. Lopulta oli kysyttävä yhdeltä paikalliselta vaarilta hieman opastusta sijainnista. No äijähän ei puhunut halaistua sanaa enkkua (muutakuin "Hello"), joten ohjeet olivat melko lailla yhtä tyhjän kanssa. Vaarin poika kuitenkin jotenkin tajusi, että halusimme Tuk Tukin kylään ja lähti näyttämään tietä, sillä oli itsekin juuri menossa samaan suuntaan. Yhdessä risteyksessä jätkä osoitti, että jatkakaa tuohon suuntaan. Matka saattoi jatkua.

Missä mennään?

Kuvaa saaren sisäosista

Mentiin yhä syvemmälle viidakkoon ja kysyttiin vielä pari kertaa ohjeita ja aina saatiin ohjeita kädensuunnilla. Mentiin siis niiden näyttämiin suuntiin. Kello oli noin puoli neljä iltapäivästä. Lopulta ajettiin todella huonokuntoista kivistä ja mutaista metsätietä. Tunnin jälkeen alkoi hieman ihmetyttämään kun muita ihmisiä ei enää näkynyt. Tie ja ilma vain synkkenivät. Bensa alkoi loppumaan. Jatkettiin kuitenkin eteenpäin, sillä kääntyminen olisi tuonut monen tunnin lisälenkin matkaan. Metsä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta jokaista alkoi hieman ahdistamaan tuo loputon huonokuntoinen metsätie, pimenevä ilta ja bensavalon syttyminen. Toivonkipinän sytytti kun nähtiin ekan kerran moneen tuntiin järveä. Huomattiin kuitenkin olevamme vielä todella korkealla. Lisää toivoa toi alaspäin kaartuva risteys. Tämä sen täytyy olla! Ajettiin erittäin jyrkkä mäki alas ja helpotus oli lähes käsinkosketeltava! Tommi ja Peksi laskivat mäen moottorit sammuksissa, sillä bensa oli todella lopussa. Lopulta ahdistus palasi kun eteen tuli suuri bambusta tehty portti. Mika ja Tomi juoksivat portin taa ja tarkastivat, viekö tie mihinkään. Veihän se. Näköalatasanteelle! Näkymät olivat kieltämättä todella kauniit ja tuntui surkuhupaisalta nähdä sienenmuotoinen Tuk Tukin kylä edessämme. Vielä kun löytyisi tie, joka sinne vie. Äkkiä takaisin portille ja skootterit ympäri. Bensan riittäminen mäen ylös epäilytti. Ilta alkoi pimetä. Kello oli noin viisi.

Sienen muotoinen Tuk Tukin kylä näköalatasanteelta.

Ja eikun skootterit ympäri

Ihmeen kaupalla selvittiin ylös ja jatkettiin toiseen suuntaan risteyksestä. Pakko tän tien on johonkin viedä!! Bensamittarin viisari alkoi hipoa kohdan "Empty" huonompaa puolta. Myös kännykästä loppui akku. Ei helvetti!

Ajettiin tietä vartin verran ja nähtiin kiveen maalattu opaste Johnin Guest Houseen! Luojan kiitos! Puolitoista kilometriä ja selvittiin Johnin kämpälle! Mestoille oli eksynyt myös Hollantilainen pariskunta. Lopulta John myi meille bensaa ja soitti kaverinsa paikalle. Kaveri lupasi lähteä oppaaksi metsään tuntuvaa korvausta vastaan. John tulkkasi meille, että hänen pitaisi lähteä mukaan, sillä kaveri ei uskaltaisi yksin palata takaisin pimeässä metsässä. Johnilla ja kaverilla olivat kaikki kortit, joten maksettiin opastuksesta ja matka pimeässä metsässä saattoi alkaa. Mukaan John otti ison viidakkoveitsen. Oliko pimeässä metsässä sittenkin jotain pelättävää? Hengissä kuitenkin selvittiin ja 15 metsässä edetyn ja 10 maantielle edetyn kilometrin jälkeen oltiin perillä Tuk Tukissa ja palautettu mutaiset skootterit. Luojalle kiitos, ettei kelleen käynyt mitään ja ettei tarvinnut viettää yötä metsässä. Oli kyllä ikimuistoinen ja mahtava prätkäreissu! Perillä Tuk Tukissa oltiin noin puoli yhdeksältä illalla. Nälkä oli ehtinyt kasvaa melkoiseksi, sillä edellisen kerran oltiin syöty aamulla. Safkan jälkeen uni maittoi!

John's Guest House keskellä viidakkoa

Väsyneet, mutta onnelliset motoristit.

Loppupäivät menivät pääosin rentoutuen, kirjoja lukien ja Tuk Tukissa pyörien. Mika ja Peksi latautuivat henkisesti maanantaina jatkuvaan kouluun ja Tomi ja Tommi tulevaan Brunein, Philippiinien ym reissuun. Retkikuntamme siis hajoaa reiluksi pariksi viikoksi ja voimat yhdistetään jälleen Thaimaassa kun Mikan jaPeksin koulu on päättynyt. Tämä tällä erää!

Toban kuvasatoa